Kuulumisia

Anton alkaa olla jo erihyvissä voimissa, jaksaa laitumella rällätä ja haavatkin on parantuneet oikein hyvin. Jalan haavaa on saanut putsailla ongelmitta ja siinä onkin jo uutta ihoa tilalla. Rupea se ei siihen oikein tehnyt ollenkaan, mutta parempi niin, ei päässyt ainakaan tulehtumaan. Edelleen Anton antaa tarhasta hyvin kiinni ja tulee jopa muuten vaan hengaamaan lähelle, kun siellä pyörii. Tanja tosin on Antonin mielestä paska jätkä, jota ei kannata lähelle päästää. Ei ehkä kannata siis kuvitella, että Tanja ihan heti sen selkään kiipeäisi..

Omat haavat alkaa myös olla hyvässä jamassa. Isoimmat ruvet on pääasiallisesti lähtenyt, kädessä on vielä jonkin verran jäljellä. Iho on edelleen vähän hellää, mutta vaatteita pystyy jo pitämään. Kyykkyyn ei edelleenkään pääse kunnolla ja auton ovea ei aina meinaa saada kiinni, kun tuonne lantion vasemmalle puolelle ottaa kipiää, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Torstaina olisi vielä jälkitarkastus lääkärissä ja sitten illaksi töihin. :)

Ai niin, eläinlääkärin laskukin tuli! Se oli 288e, joka on n. satasen vähemmän kuin odotin..

Elon ihanuutta ja kurjuutta

..Nyt lähinnä sitä kurjuutta. Kuten moni facebook-kavereista tietääkin oli kuun viimeinen päivä aikamoinen ilta jälleen. Käytiin siskon kanssa lenkillä, minä ratsain Antonilla ja Tanja Hipsun kanssa kärryillä. Lenkki oli mennyt varsin mainiosti, kunnes toisella kierroksella radalla päätettiin ottaa hieman reippaammin. Nostin laukan ja näin kyllä, että Hipsu jäi vähän jälkeen, mutta se on Hipsulla ei koskaan tunnu olevan kiire muiden perään. No, nyt sille sitten tulikin ja sillä seurauksella, että Tanjalla ei ollut mitään jakoja ja lopulta Hipsu ohitti meidät säikäyttäen Antonin. Lopputuloksena molemmat kuskeista tippui kyydistä ja ponit oli irti. Yritinhän mä kyllä pitää hetken kiinni, mutta ei siitä mitään iloa ollut.. Anton juoksi mökin pihaan, josta sain sen sitten kiinni ja Hipsu teki pellolla kunniakierroksen ja jatkoi sitten hömpsötellen ravia kärryt kyljellään rataa pitkin muutaman sata metriä ja pysähtyi, kun Tanja pyysi. Perkeleen fiksu varsa, ei voi muuta sanoa. Antonilla tuntuu tuo pakoreaktio olevan aika pinnassa, mikä nyt sinänsä ei ole mitään kummaa tai erikoista, kun kyse on saaliseläimestä ja vielä nuoresta ja hieman arasta otuksesta. Eihän se mitenkään Antonin vika ollut, että tämä oli lopputulos, se vain säikähti ja kuskin tasapaino ei pitänyt. Ja läski nyt vaan lentää kovempaa.

Eipä siinä, jälleen Huikun Minna pelasti ja oli ensin irroittamassa Hipsua kärryistä Tanjan kanssa ja sitten talutti Antonin tallille. Minä sain soittaa ensin kyydin tallille ja sitten sieltä Minnalta kyydin Acutaan, jossa vietinkin puoli yötä. Mulla ei mitään nyt isosti rikki, paitsi iho useammasta kohtaa (mm. selässä pään kokoinen alue, kädessä melkein kämmenen kokoinen alue ja lisäksi vähän polvessa ja rinnassa ja naamassa jälkeä). Tosin lääkäri kyllä soitti seuraavana päivänä, kyseli vointia ja kertoi röntgenlääkärin lausuneen kuvat ja löytäneen sieltä kaksi irtopalamurtumaa lannerangan ulokkeista. Kirurgi oli myös kuvat katsonut eikä ne aiheuta nyt jatkotoimenpiteitä. Ne voi myös olla jostain aiemmasta traumasta johtuvat tai jopa ihan ns. normaalia muutosta. Kipeät voi kuitenkin olla pitkäänkin. No shit, niin on muuten nää haava-alueetkin, ei meinaa mennä kiinni millään ja vuotaa vaan kudosnettä jatkuvasti.

Hipsulla on oikeassa lavassa verinaarmuja ja otj myös pari raapaletta. Ei mitään vakavaa siis.

Tanjalla muutamia verinaarmualueita ja paikat joikkelissa, mutta suuremmilta säästyttiin siinäkin.

Antonilla taas. Siltä oli Tanja löytänyt lähemmissä tarkasteluissa lavan pintanaarmujen lisäksi syvän haavan nälkäkuopan alta vasemman takapolven edestä ja soittanut ell. paikalle (laskua odotellessa :F). Antonin kanssa elettiin ensimmäinen vuorokausi hieman kriittisissä merkeissä, mikäli kuume olisi noussut yli 39 asteen ja jalka olisi kipeytynyt niin, ettei Anton astu sille, niin haava olisi todennäköisesti osunut niveleen asti ja sitten olisi pitänyt toimia kiireesti. Aamulla kuitenkin jo vaikutti siltä, että pahimmilta oltaisiin säästytty ja Anton käveli hyvin ja kuumekaan ei noussut sfääreihin. Illalla pääsin itsekin jo tarkistamaan tilanteen ja kyllähän se niin oli edelleen, että hyvältä vaikutti olosuhteisiin nähden.

Antonin kanssa suurin pelko oli, ettei hoitaminen tule onnistumaan. Se kun on vähän arka joissain jutuissa ja pelkäsin, että se on sitä mieltä, että häntähän ei hoideta. Muutenkin on vaikeata välillä ollut saada tarhasta/laitumesta kiinni, saati kun tullaan vaan pistettäväksi. Isoksi yllätykseksi Anton on kuitenkin ollut se, joka on nyt ensimmäisenä antamassa kiinni ja tulossa luokse. Eläinlääkäri oli ohjeistanut aamuin illoin letkuttamaan haavaa, mutta sen Tanja oli jo kättelyssä kertonut olevan mahdotonta, koska a) meillä ei ole pesaria ja b) Anton ei todella anna letkutella noin vaan, etenkään jos ei molemmilta puolilta kiinni. Tähän sitten ratkaisuksi saatiin järjettömän kokoinen ruisku, jolla päästetään paineella laimennettua betadinea haavaan ja sitten vielä putsataan vanulla. Voinette kuvitella, että Anton ei ole kovin innoissaan näistä hoitotoimista ja että hieman akrobaattista liikehdintää vaadittiin aluksi. Tänään (kolmantena iltana) sai jo ruiskuttaa paineellakin ilman, että takajalka nousi. Se on lähinnä ollut sellaista periaate-huitomista, ei se ole osua yrittänyt. Kuumetta seurataan myös aamuin illoin, eilen molemmat lämmöt oli jo normaalit, tänään iltalämpö olikin hieman koholla, mutta koska päivä on ollut järjettömän kuuma, niin en vielä huolestu. Illalla meni tänään vielä metacamia (500kg annostuksella, mikä on ehkä inasen alakanttiin kaverin painoa arvioidessa). Suurin yllätys on ollut piikittämisen helppous. Lähdettiin jo siitä faktasta, että minen itse ole koskaan aiemmin piikittänyt hevosta. Se vaan on pakko, vaikka paikat on ihan helkkarin kipeät, koska muita tekijöitä hommaan ei ole (Tanja on kotonaan ja äidistä ei siihen ole). Anton on tärkein. Olin melko varma, että se tulee olemaan oikeasti mahdotonta. Nääh, penisilliiniä 20ml aamuin illoin lihakseen ja Anton vain seisoo nätisti paikoillaan. Jos en tietäisi, niin voisin kuvitella tallissa seisovan vaihdokin.. 

Antonin iltasetti.

Iiiiso kiitos Tanja, Minna H., Minna S., Otto, Tiina ja Mikko. Ilman teitä oltaisiin taas ihan hukassa.

Kenttäpäivitys - ja myöhässäkin vielä...

Kyllä. Tämä päivitys on myöhässä. Kentällä käytiin jo pari päivää sitten, mutta päivitys jäi tekemättä. Sorry.

Matkaan lähdettiin jälleen Suvin ja Topin kanssa. Pieniä mutkia matkaan teetti uudet tarkoin valitut ja mitatut jalustinhihnat, jotka oli kuin olikin liian pitkät ja niihin piti tehdä kierrokset, jotta ne olisi paremman pituiset. Tarkoitus oli alunperin lähteä lähinnä katsomaan Osaran koulun kenttää (joka muuten pitää käydä maksamassa vielä, siellä kun ei ole väkeä paikalla kuin klo 9-17 ja allekirjoittanut on ollut töissä viime päivät juuri niihin aikoihin) ja kiertää siinä samalla muutama kierros.
 

 
Niinhän siinä sitten kuitenkin kävi, että tunti siellä vierähti hujauksessa ja hiki tuli niin ponin kuin kuskinkin. Antonista pahin osuus tuntui olevan päästä portista sisään, ne valkoiset lankun osat kun voi vaikka syödä pienen lihavan puttepojan. Ohjelmassa oli jumppaa käynnissä ympyröillä ja isoilla volteilla. Taivuteltiin ja väänneltiin ja käänneltiin ja haettiin tasaisuutta. Ravissa Anton oli aluksi aivan p*jäykkä, kunnes muisti mikä homman nimi oli. Muutaman hetken verran kuitenkin tuntui kuin oltaisiin oltu alkeiskurssilla. Vain taluttaja puuttui..

Käynnissä homma sujuu jo varsin mallikkaasti, mutta ravissa suurimmaksi ongelmaksi muodostui hitaus. Anton oli pohkeelle nyt varsin hidas ja kulki mielellään pohkeen takana, kunnes sain raipan käteeni. Sitten alkoi löytyä ravissakin jo jalkoja ja liikettä ja pohjettakaan ei tarvinnut käyttää niin paljoa. Laukan nostaminen on ollut tähänkin asti suhteellisen helppoa, kun on ensimmäiset kerrat tehty. Nytkin Anton nosti laukan lopulta vain parin raviaskeleen kautta, kun keksi, että hei, täähän olikin Se juttu! Vasen laukka on oikeaa vaikeampaa saada nousemaan, mutta sekin todennäköisesti johtuu kuskin toispuolisuudesta. Treeniä siis lisää. Molemmille.

On se kaiken kaikkiaan kumma otus tuo juniori. Se on viime aikoina älynnyt paljon uusia asioita ja alkanut esittää varsin hienoja pätkiä käynnissäkin niin, että liike on kulkenut oikeasti selän läpi. Ehkä Voltas on sille pitänyt yön pimeinä tunteina koulua, että näin kun teet, niin sillä blondilla ei mene hermo. Tai sitten se on fiksumpi kuin antaa ymmärtää.

Kyl mää vaan tykkään mun ponista, vaikkei se aina olekaan se penaalin terävin kynä. <3

Ammuuu!

Voltaksen kanssa käytiin eilen reippaampi maasto naapurin Suvin ja Topin kanssa, joten Voltaksen piti käydä tänään rennolla kävelyllä, jotta mahdolliset jumit irtoaa. Eilen Papsi meinasi lähteä köyrypukkilaukkaa ensimmäisen pätkän ja varsin reippaasti eteni ihan omasta tahdostaan kaikki muutkin pätkät. Ei ollu vanha, ei kipee eikä raihnanen! Selkeästi tuo pari-kolme kertaa viikossa liikettä ja laitumessa kaverien kanssa oleminen tekee hyvää, vaikka puolieläkkeellä otus jo onkin.

Tänään lähdettiin heti aamusta liikkeelle, jotta äiti pääsi ajoissa viemään isää fysioon. Antonin kanssa edetään nyt taktiikalla leipä suuhun, ämmä kyytiin, leipä suuhun - toimii! Pitkin ohjin sai käppäillä lähes koko matkan. Peltotien loppupäässä tosin oli otettava varmuuden vuoksi vähän tuntumalle, koska ..

Pienistä ennakkoajatelmista huolimatta Anton ei sanonut näinkään läheltä lehmistä yhtään mitään. Katseli niitä uteliaana ja käveli rauhassa molempiin suuntiin ohi, takaisin tullessa jopa laitumen puoleisessa reunassa tietä. Nuo on Osaran Maaseutuoppilaitoksen ammuja ja niitä oli äidin laskelmien mukaan siinä reilut 40. Voltashan on jonkin verran aiemmin niitä karsastanut vaikka ne olisi olleet kauempanakin, joten ei ollut minkäänlaista haisua, että mitä junnuhevoinen näin läheltä niistä sanoisi. Kauempaa ei ole Antonillakaan ollut ongelmaa, mutta koskaan ei tiedä mitä nuo päähänsä saa. Takaisin tullessa pysähdyttiin katseleen niitä ihan vaan katselemisen ilosta ja pari kuvaakin piti räpsäistä. Kyllä nekin katseli meitä, kameroita ei sentään kaivaneet esille..

Harppauksia ja ahaa-elämyksiä

Tänään käytiin (taas vaihteeksi) maastoilemassa äidin ja Voltaksen kanssa. Piti käydä katsastamassa uusi reitti, jonka Otto neuvoi. Joopa, umpikujaanhan se päätyi. Kai sieltä puskan läpi olisi päässyt, mutta en minä ainakaan lähde rämpimään ja keräämään kaikkia risuja matkaan.

Varsinainen uutinen kuitenkin on se, että mun ponin selkään pääsee kiipeemään yksin ilman apua! Tähän astihan on aina joku seissyt edessä ja pitänyt vähän varmuuden vuoksi kiinni, kun kaverilla on silmät ollut kuin hedelmäpeli. Nyt päätin kokeilla ja niinhän se siinä tönötti kuin vanha tekijä. Eipä siinä sitten mitään.. 

Anton myös on päättänyt, että hänestä on tulossa iso heppa muutenkin. Jos ohjat oli tuntumalla, niin koko ajan se käveli perääannossa ja kantoi itsensä. Vastaan tuli muutama autokin, joista kumpikaan ei ensin meinannut hidastaa. Ensimmäisen auton A kohtasi varsin hyvin, toisen kohdalla se kääntyikin ympäri. Jos se olisi halunnut paeta, niin sehän olisi paennut, mutta ei, kunhan kääntyi ympäri. Jännä, miten tuollaisissa tilanteissa tulee luottoa ihan hirveästi omaan poniin. On se vaan niin fiksu pikkumies!

Satulansovitusta ja reippailua

Tänään oli ohjelmassa maastoreissu rampatiimin (äiti&Voltas) kanssa. Tarkoitus oli käydä katsomassa yksi uusi metsälenkki, mutta suunnitelma vaihtui, kun naapurin Suvi (?) tuli hevosensa kanssa ja kysyi matkaseuraa. Olivat menossa kentälle ja lehmät oli kuulemma ratsulle toisinaan iso ongelma. Eipä siinä, kyllä sekin suunta meille passasi. Anton 4v oli nokkahevosena koko reissun, ei haitannut ammut eikä autot.

Tänään pääsi sovittamaan uutta satulaakin! Matkahuolto toi torstaina postissa Wintec Isabell Werthin. Sain sen superhalvalla, koska sen siivessä oli sisäpuolella muutama repeämä, liekö jäänyt siivestä johonkin vähän kiinni. Runko ja toppaukset on kunnossa eikä repeämätkään näkyneet päällepäin. Sain repeämät siististi paikattua tekstiililiimalla ja liimapaikalla, tarvii vain toivoa paikkojen pysyvän käytössäkin. Toisaalta, nyt ne on "tarra"liimapaikoilla korjattu, joten jos ne ei noin pysy, niin tarvii kokeilla sitten silitysraudalla kiinnitettäviä liimapaikkoja (eikä tuon korjauttaminen kai ammattilaisellakaan ole kun satasen homma). Tuossa kohtaa ne ei kuitenkaan saa kosteutta eikä varsinaisesti hinkkaakaan mitään vasten. Satulassa on sisällä musta kaari ja olin melko varma, että saan hankkia joko punaisen tai valkoisen sen tilalle, mutta sovitus osoitti toisin. Tällä erää ainakin mennään tuolla ja leveämpää kaarta saa ollakin hankkimassa todennäköisesti vasta syksymmällä. Nyt vaan hankkimaan jalustimet, hihnat ja vyö, niin pääsee kokeilemaan selästäkin käsin!

Juhannuksen kunniaksi

Tänään käytiin Juhannuksen kunniaksi käppäilyreissulla vanhus&sairasosaston kanssa. Äiti ja Voltas oli siis mukana, pitkästä aikaa. Reissuhan meni vallan mainiosti, otettiin pätkät raviakin eikä mitään ongelmia ollut. Se on kumma, täällä kotona saa satuloida ongelmitta, kiivetä selkään ja kiivetä selästäkin alas ilman, että kukaan pitää kiinni tai seisoo vieressä. Maastossakaan Anton säikkynyt edes heiluvia puskia tai lentoonlähteviä lintuja. Kumma juttu. Ehkä se vaan sitten kuitenkin on niin mun poni, ettei sen kanssa ole kovin monen helppoa tehdä mitään.

Kyytiä odotellessa

Tänään on edessä paluu kotikulmille, hieman etuajassa suunnitellustakin etuajassa olevasta paluusta. Tavarat on jo pakattu valmiiksi, joten Päivin saapuessa illalla ei tarvitse kuin pakata kassit, pakaasit ja muut roinat (mukaanlukien koira) autoon ja ottaa poni kiinni. Antonin pyydystäminen onkin varmasti se vaikein tehtävä, sillä Antonia muutenkaan huvita tuolta tulla pois, saati jos Nessu ei ole tulossa. Tarvinee ottaa siis jo kättelyssä plan B (eli kaura) käyttöön. Kyytiinhän tuo onneksi sentään menee siivosti.

Tänään oli SE päivä.

Ei kai siinä sanoja tarvita, kun on kuvakin todisteeksi? (Huomatkaa kuskin kyllästynyt ilme, poniinin ei tehnyt mieli seistä paikallaan polttiaisten syöttinä..)

Paistaa se aurinko risukasaankin, ainakin välillä.

Reilu viikko Forssassa ja vain muutama ratsastuskerta takana. Se siitä teholomasta voisi melkein sanoa. Etenkin kun loma lyhenee nyt viikolla kerrasta ja poni+koira pakataan autoon etuajassa ja palataan takaisin kotiin. Isa onnistui lauantaina murtamaan jalkapöydästään luun taluttaessa hevosta tarhaan ja kulkee nyt keppien kanssa kolmisen viikkoa. Jotta elämä olisi helpompaa ja vaivattomampaa, niin Nessu on saatava pihasta pois ja se tarkoittaa sitten sitä, että Antonkin on saatava pihasta pois. Luontainen siirtymähän onkin sitten palata takaisin kotiin. Onneksi meillä on Päivi, joka lupautui hakemaan kopin kanssa, sillä luonnollisestihan Isan kipeä jalka on oikea jalka eikä auton ajokaan ole mahdollista.

Jos kuitenkin ihan asiaakin, kunhan jaarittelulta kykenee..

Viikon aikana ollaan edetty hitaasti, mutta tasaisen varmasti. Ongelmia on toisinaan tuottanut saada hevonen kiinni tarhasta (koska on kivempi rallittaa karkuun), mutta asia on ollut suhteellisen helppo ratkaista ottamalla rouvahevoinen ensimmäisenä syömään. Ohjelmassa on ollut syöttelyä, syöttelyä ja syöttelyä. Syystä että aina tarhasta poistuminen ei tarkoita töitä ja siksi voisi antaa kiinnikin. Samalla on ollut sitten helpompaa totuttaa ulkona satuloimiseen, koska hyvä ruoka - parempi mieli. Pelkkä satulavyön laitto selkään sai ensimmäisellä kerralla aikaan muutaman kauhistuneen pyörähdyksen, mutta edelleen se hyvä ruoka.. Seuraavina päivinä selkään on laitettu vyötä ja huopaa ja eilen sitten jo satulakin. Ja tänään sitten satuloitiin pitkän kaavan mukaan, ensin vähän huopaa, sitten satulaa ja sitten vielä vyökin kiinni. Ilman ongelmia. Yksin. Ja tarhastakin antoi kerrasta kiinni, tuli ihan luokse. Oli kertakaikkisen jees päivä. (Lukuun ottamatta sitä diagnoosia yhdestä murtununeesta luusta ja siitä johtuvasta aiemmasta kotiinpaluusta..)

Josko se tästä sittenkin, ehkei tuota vielä tarvikaan laittaa Saarioisten autoon..

Joskus on päiviä, jolloin tekisi mieli luovuttaa.

Kuten moni facebookpäivityksiäni seuraava tietääkin, Antonin kanssa kävi huhtikuun lopulla vahinko kärryjen kanssa ja Anton jouduttiin nostamaan ojasta ylös palokunnan avulla. Sen jälkeen elämä on kulkenut raiteillaan, Tanja on käynyt muutaman kerran ratsastamassa ja asiat on olleet enemmän tai vähemmän vaativia. Selkään nousu oli ensimmäisellä kerralla varsin vauhdikas, mutta seuraavalla toistolla jo ongelmaton.

Toissapäivänä ehkä kaikkein rakkain ystävä, Isa, haki meidät luokseen Forssaan. Anton oli helppo lastata ja kulki kopissakin varsin hyvin. Eilen oli ensimmäinen ratsastuskerta, tarkoituksena lähteä maastoon Isan ja Nessu-tamman kanssa. Ja todellakin niin, että Isa menee Antonilla ja minä Nessulla. Ei se mikään salaisuus ole, että mua jännittää kiivetä Antonin selkään tapahtuneen jälkeen. Minä kun en oo mitenkään ketterä, jos jotain tapahtuu ja vihoviimeinen juttu olisikin, jos Anton pääsee irti taas. Huhtikuinen ei saa toistua. Vaativin osuus olikin saada Anton satuloitua tuossa pihassa. Se oli jotain ihan helkkarin typerää. Pyörii-pyörii-pyörii, ihan viimeiseen asti, ei anna laittaa satulaa selkään, pyrkii karkuun. Kyllähän se sitten lopulta onnistui ja selkään nousu olikin sinänsä ongelmatonta. Maastossa homma oli suht hyvin hanskassa, vaikka kohdattiin monta autoa, peräkärry ja moottoripyöräkin ja kuski oli hevoselle täysin uusi. Puskat ne pelottavampia tuntuivat olevan..

Tänäiltana oli tarkoitus mennä vähän tuohon kentälle liikkumaan. Satulointi ei ole ikinä ollut niin vaikeaa kuin tänään. Karsinassa Anton antaa satuloida nätisti, mutta tuossa pihassa se oli vaikeampaa kuin kukaan voisi kuvitellakaan. Luojan kiitos Anton ei narusta koeta paeta, mutta nytkin se pyöri niin kauan, että en meinannut enää pystyssä pysyä, kun pyörrytti. Oikeasti, ei tuossa ole enää järkeä. Eilen se rauhoittui heti, kun satula oli selässä, tänään ei. Sittenkin se hetken sääti ja sättäsi ja lopulta kentälle kun päästiin, niin homma oli ok ja Isa pääsi hyvin selkään. Ja ratsastuskin meni ihan jees. En vaan käsitä miksi satulointi on nyt noin vaikeaa. 

Olisihan se pitänytkin arvata, ettei asiat voi mennä niin yksinkertaisesti ja helposti, kun ne huhtikuuhun asti oli mennyt. Tänään on se päivä, kun tekisi mieli luovuttaa ja lyödä hanskat tiskiin..

Välipäivitystä

Kuski on nyt kolmatta viikkoa kipeänä ja se vaikeuttaa hirvittävästi valmistautumista. Tanja kävi Antonin ratsastamassa yksi päivä ja sanoi, että kyllähän se laukkakin sieltä pohkeesta nousi, mutta kilometrejä tarvisi saada alle. Kumpa tuo oma kunto olisi sellainen, että voisi sinne kiivetä, mutta pelkkä hevosten tarhaanvienti aiheuttaa jo järjettömän yskänkohtauksen. Jos tämä tauti ei ala helpottaa viikon sisään, on kehitettävä plan B.

Jännityksellä seuraan myös herpesvirustilannetta Hevosopistolla, sillä tuota tautia en todellakaan tahdo omille hevosille. Etenkin Voltakselle se voisi olla kohtalokas. Ennemmin jätän laatarit väliin kuin lähden riskeeraamaan. Ei ne niin tärkeä juttu kuitenkaan ole, kun vaihtoehtona on hevosten terveys.

Riding in the Dark

Joo, tiedetään, päivittely on jäänyt vähän vähälle. Eipä kyllä oikein ole ollut kerrottavaakaan.

Tänään oli ohjelmassa maastoilua siskon ja Hipsun kanssa. "Aurinko" oli jo laskemassa, kun lähdettiin, mutta ei tuo hämärän laskeutuminen paljon tuntunut haittaavan. What-to-do -listaan kuului laukkaa ja ravia ja kaikki toteutettiin. Myös puupinon kyttääminen, radalta laukassa melkein-poistuminen ja kuskin antamien ohjeiden hetkellinen "unohtaminen" piti toteuttaa. Kuski pysyi kyydissä (vaikkakin hieman toispuoleisesti keikkuen), joten no worries. Ponia ei ainakaan haitannut. On se vaan niin fiksu.

Pissimelkeinhousussa, muttaeisittenkuitenkaan -päivä

Tänään ohjelmassa oli maneesireissu Tanjan ja Voltaksen kanssa. Papsihan on aina ollut se luottoratsu, vanha ja viisas, jonka kanssa on kiva ja helppo lähteä ilman, että tarvii pelätä henkensä edestä. Tai no, ainakin useimmiten.. Viimeksi Tanja oli joutunut tuleen selästä alas, koska V oli päättänyt pelätä lampaita (jotka se on nähnyt - öö - monta kertaa. Takaisin selkään kiivetessä se sitten oli ottanut hatkat ja Tanja raahautunut perässä. Ja kruununa kaikkeen, Papsi oli myös päättänyt vähän ottaa vauhtia ja tuonut Tanjaa useamman sata metriä asteen verran reippaammin. Ja Tanja ei edes ole mitenkään onneton kuski, jolla menee sormi suuhun..

Tanja ja Voltas, 26v.

Ja no, Anton sitten. Se nyt taas oli vähän Anton. Se vaan on niin hönö. Tein siitä taas muutamia huomioita, osa tosin on jo aiemminkin todettu. 1) Se voi toimia vetohevosena, jos esim. 26-vuotiasta Voltasta pelottaa. 2) Sen kanssa voi mennä maneesille ilman, että tarvii pissiä pelosta sukkaan, koska se vaan on niin iisi. Jännin asiahan oli keskellä pitkää sivua, kun joku kaveri aina hänen kanssa yhtä aikaa siitä meni, muistuttikin vielä häntä! 3) Se osaa laukata kaarteitakin varsin sievästi. 4) Sitä voi ratsastaa raippa kourassa ja raippaa voi jopa käyttää tarvittaessa. Ilman, että perä lentää. 5) Siitä tulee niin kiva, kun se nytkin on jo niin kiva!

Vähän töpötöpöpikkasenonjännää-ravia.

 

Käynnissä se oli varsin rentonakin.

 

 Kyllä, se laukkaa!

Se osaa myös seisoa paikallaan, ainakin 2sek..

 Ja välillä piti vähän peiliin mulkasta, notta miltä se näyttää.

Kiitos kuvista Minnalle!

Tänään on hyvä päivä.

Viime viikon raskaiden tapahtumien jälkeen on vihdoin ensimmäinen oikeasti hyvä päivä. Toivottavasti se ei tämän kirjoittamisen jälkeen tästä miksikään muutu.

Jaa miksikö se on hyvä? No siksi tietenkin, että tänään Anton otti ratsastajan kanssa ihkaensimmäiset laukka-askeleet (ja vielä pitkän pätkän!). Huima tukku tukkaa hanskaan ennaltaehkäistäkseni kevyen perän mahdollisia vaikutuksia ja vähän pohjetta kylkeen. Eipä siitä hymyilystä sitten oikein enää tullutkaan loppua, kun Anton nosti varsin mainion ensilaukan. Huomaa, että tasapainoa siltä löytyy jo varsin hyvin, kertaakaan se ei haparoinut eikä sitä tarvinnut korvata vauhdilla. Aina jaksan yllättyä siitä, miten siitä löytyy uusia piirteitä ja aina ne on olleet hyviä. Tästä on taas hyvä jatkaa.