Tänään oli ohjelmassa maastoreissu rampatiimin (äiti&Voltas) kanssa. Tarkoitus oli käydä katsomassa yksi uusi metsälenkki, mutta suunnitelma vaihtui, kun naapurin Suvi (?) tuli hevosensa kanssa ja kysyi matkaseuraa. Olivat menossa kentälle ja lehmät oli kuulemma ratsulle toisinaan iso ongelma. Eipä siinä, kyllä sekin suunta meille passasi. Anton 4v oli nokkahevosena koko reissun, ei haitannut ammut eikä autot.
Tänään pääsi sovittamaan uutta satulaakin! Matkahuolto toi torstaina postissa Wintec Isabell Werthin. Sain sen superhalvalla, koska sen siivessä oli sisäpuolella muutama repeämä, liekö jäänyt siivestä johonkin vähän kiinni. Runko ja toppaukset on kunnossa eikä repeämätkään näkyneet päällepäin. Sain repeämät siististi paikattua tekstiililiimalla ja liimapaikalla, tarvii vain toivoa paikkojen pysyvän käytössäkin. Toisaalta, nyt ne on "tarra"liimapaikoilla korjattu, joten jos ne ei noin pysy, niin tarvii kokeilla sitten silitysraudalla kiinnitettäviä liimapaikkoja (eikä tuon korjauttaminen kai ammattilaisellakaan ole kun satasen homma). Tuossa kohtaa ne ei kuitenkaan saa kosteutta eikä varsinaisesti hinkkaakaan mitään vasten. Satulassa on sisällä musta kaari ja olin melko varma, että saan hankkia joko punaisen tai valkoisen sen tilalle, mutta sovitus osoitti toisin. Tällä erää ainakin mennään tuolla ja leveämpää kaarta saa ollakin hankkimassa todennäköisesti vasta syksymmällä. Nyt vaan hankkimaan jalustimet, hihnat ja vyö, niin pääsee kokeilemaan selästäkin käsin!
Tänään käytiin Juhannuksen kunniaksi käppäilyreissulla vanhus&sairasosaston kanssa. Äiti ja Voltas oli siis mukana, pitkästä aikaa. Reissuhan meni vallan mainiosti, otettiin pätkät raviakin eikä mitään ongelmia ollut. Se on kumma, täällä kotona saa satuloida ongelmitta, kiivetä selkään ja kiivetä selästäkin alas ilman, että kukaan pitää kiinni tai seisoo vieressä. Maastossakaan Anton säikkynyt edes heiluvia puskia tai lentoonlähteviä lintuja. Kumma juttu. Ehkä se vaan sitten kuitenkin on niin mun poni, ettei sen kanssa ole kovin monen helppoa tehdä mitään.
Tänään on edessä paluu kotikulmille, hieman etuajassa suunnitellustakin etuajassa olevasta paluusta. Tavarat on jo pakattu valmiiksi, joten Päivin saapuessa illalla ei tarvitse kuin pakata kassit, pakaasit ja muut roinat (mukaanlukien koira) autoon ja ottaa poni kiinni. Antonin pyydystäminen onkin varmasti se vaikein tehtävä, sillä Antonia muutenkaan huvita tuolta tulla pois, saati jos Nessu ei ole tulossa. Tarvinee ottaa siis jo kättelyssä plan B (eli kaura) käyttöön. Kyytiinhän tuo onneksi sentään menee siivosti.
Ei kai siinä sanoja tarvita, kun on kuvakin todisteeksi? (Huomatkaa kuskin kyllästynyt ilme, poniinin ei tehnyt mieli seistä paikallaan polttiaisten syöttinä..)
Reilu viikko Forssassa ja vain muutama ratsastuskerta takana. Se siitä teholomasta voisi melkein sanoa. Etenkin kun loma lyhenee nyt viikolla kerrasta ja poni+koira pakataan autoon etuajassa ja palataan takaisin kotiin. Isa onnistui lauantaina murtamaan jalkapöydästään luun taluttaessa hevosta tarhaan ja kulkee nyt keppien kanssa kolmisen viikkoa. Jotta elämä olisi helpompaa ja vaivattomampaa, niin Nessu on saatava pihasta pois ja se tarkoittaa sitten sitä, että Antonkin on saatava pihasta pois. Luontainen siirtymähän onkin sitten palata takaisin kotiin. Onneksi meillä on Päivi, joka lupautui hakemaan kopin kanssa, sillä luonnollisestihan Isan kipeä jalka on oikea jalka eikä auton ajokaan ole mahdollista.
Jos kuitenkin ihan asiaakin, kunhan jaarittelulta kykenee..
Viikon aikana ollaan edetty hitaasti, mutta tasaisen varmasti. Ongelmia on toisinaan tuottanut saada hevonen kiinni tarhasta (koska on kivempi rallittaa karkuun), mutta asia on ollut suhteellisen helppo ratkaista ottamalla rouvahevoinen ensimmäisenä syömään. Ohjelmassa on ollut syöttelyä, syöttelyä ja syöttelyä. Syystä että aina tarhasta poistuminen ei tarkoita töitä ja siksi voisi antaa kiinnikin. Samalla on ollut sitten helpompaa totuttaa ulkona satuloimiseen, koska hyvä ruoka - parempi mieli. Pelkkä satulavyön laitto selkään sai ensimmäisellä kerralla aikaan muutaman kauhistuneen pyörähdyksen, mutta edelleen se hyvä ruoka.. Seuraavina päivinä selkään on laitettu vyötä ja huopaa ja eilen sitten jo satulakin. Ja tänään sitten satuloitiin pitkän kaavan mukaan, ensin vähän huopaa, sitten satulaa ja sitten vielä vyökin kiinni. Ilman ongelmia. Yksin. Ja tarhastakin antoi kerrasta kiinni, tuli ihan luokse. Oli kertakaikkisen jees päivä. (Lukuun ottamatta sitä diagnoosia yhdestä murtununeesta luusta ja siitä johtuvasta aiemmasta kotiinpaluusta..)
Josko se tästä sittenkin, ehkei tuota vielä tarvikaan laittaa Saarioisten autoon..
Kuten moni facebookpäivityksiäni seuraava tietääkin, Antonin kanssa kävi huhtikuun lopulla vahinko kärryjen kanssa ja Anton jouduttiin nostamaan ojasta ylös palokunnan avulla. Sen jälkeen elämä on kulkenut raiteillaan, Tanja on käynyt muutaman kerran ratsastamassa ja asiat on olleet enemmän tai vähemmän vaativia. Selkään nousu oli ensimmäisellä kerralla varsin vauhdikas, mutta seuraavalla toistolla jo ongelmaton.
Toissapäivänä ehkä kaikkein rakkain ystävä, Isa, haki meidät luokseen Forssaan. Anton oli helppo lastata ja kulki kopissakin varsin hyvin. Eilen oli ensimmäinen ratsastuskerta, tarkoituksena lähteä maastoon Isan ja Nessu-tamman kanssa. Ja todellakin niin, että Isa menee Antonilla ja minä Nessulla. Ei se mikään salaisuus ole, että mua jännittää kiivetä Antonin selkään tapahtuneen jälkeen. Minä kun en oo mitenkään ketterä, jos jotain tapahtuu ja vihoviimeinen juttu olisikin, jos Anton pääsee irti taas. Huhtikuinen ei saa toistua. Vaativin osuus olikin saada Anton satuloitua tuossa pihassa. Se oli jotain ihan helkkarin typerää. Pyörii-pyörii-pyörii, ihan viimeiseen asti, ei anna laittaa satulaa selkään, pyrkii karkuun. Kyllähän se sitten lopulta onnistui ja selkään nousu olikin sinänsä ongelmatonta. Maastossa homma oli suht hyvin hanskassa, vaikka kohdattiin monta autoa, peräkärry ja moottoripyöräkin ja kuski oli hevoselle täysin uusi. Puskat ne pelottavampia tuntuivat olevan..
Tänäiltana oli tarkoitus mennä vähän tuohon kentälle liikkumaan. Satulointi ei ole ikinä ollut niin vaikeaa kuin tänään. Karsinassa Anton antaa satuloida nätisti, mutta tuossa pihassa se oli vaikeampaa kuin kukaan voisi kuvitellakaan. Luojan kiitos Anton ei narusta koeta paeta, mutta nytkin se pyöri niin kauan, että en meinannut enää pystyssä pysyä, kun pyörrytti. Oikeasti, ei tuossa ole enää järkeä. Eilen se rauhoittui heti, kun satula oli selässä, tänään ei. Sittenkin se hetken sääti ja sättäsi ja lopulta kentälle kun päästiin, niin homma oli ok ja Isa pääsi hyvin selkään. Ja ratsastuskin meni ihan jees. En vaan käsitä miksi satulointi on nyt noin vaikeaa.
Olisihan se pitänytkin arvata, ettei asiat voi mennä niin yksinkertaisesti ja helposti, kun ne huhtikuuhun asti oli mennyt. Tänään on se päivä, kun tekisi mieli luovuttaa ja lyödä hanskat tiskiin..
